Vuosi sitten kaikki kaatui. Kaatui päälle. Elämä alkoi mennä ylikierroksilla, enkä pystynyt enää lopettamaan. En pystynyt pysähtymään. Kaikki kulminoitui yhteen viikonloppuun, jolloin olin varma, että tulisin hulluksi. Onneksi en tullut. Siitä on nyt pitkä aika, enkä vaihtaisi tätä kokemusta pois. Olen ymmärtänyt, miten kestämättömästi tätä elämääni elin, enkä tekisi sitä enää koskaan itselleni uudelleen. Nyt minun on aika hoivata itseäni. Omaa sisäistä lastani.
Helppoa se ei ole. Alkutilanne rauhoitettiin lääkityksen voimin. Minulla oli myös ainutlaatuinen mahdollisuus päästä pois elämästäni moneksi kuukaudeksi, josta onnistuinkin ottamaan kaiken irti ja tavallaan nollaamaan tilanteen. Kyse ei ollut mistään laitoshoista, vaan tuhansien kilometrien välimatkasta kaikkiin tuntemiini ihmisiin ja sen verran korkeasta lääkityksestä, että pystyin jättämään vanhat vastoinkäymiset taakseni.
Mutta mitä tapahtuikaan sen jälkeen. Vaikka olin sairastuessani oppinut jo ottamaan itseni huomioon (enkä edessurkutellut kokemaani - niin paljon se oli minulle opettanut), palatessani olin valmis lopettamaan lääkityksen ja uskoin, että tämä kuukausien "nollaaminen" oli minut parantanut. Vaan eipä se ollutkaan. Mikä pettymys se olikaan. Kaikki ne fyysiset oireet ja henkinen tuska tulivat takaisin vain muutamassa viikossa ja kaikki minua korjanneet kokemukset välissä muuttuivat tyhjiksi. Todellisuudessa, tilanne ei ollut missään nimessä tällä kertaa enää niin "vakava", mutta pettymys oli suuri. Suurin kaikista.
Ja niin minun oli myönnettävä itselleni, että elämän prioriteettien oli nyt muututtava. Tästä lähtien miun hyvinvointini olisi tärkein. Minun onnellisuuteni. EI enää muiden miellyttäminen, ristiriitojen välttäminen, suositusten, CV-merkitöjen ja opintopisteiden kerääminen. Elämä ei voisi olla enää pelkkää suorittamista. Vai mitä olette mieltä ihmisestä, joka ei tee mitään siksi että haluaa. Vaan siksi että haluaa saavuttaa jotain. Jotain, joka ei kuitenkaan tyydytä muuna kuin saavutuksena, jolla voi sitten hakea hyväksyntää ja kunnioitusta muilta. Joka ehkä pitää sitten itseä pinnan päällä.
No. Olenhan minä aina osannut hoitaa asioita. Niin tein nytkin. Sairastuttuani osasin vaatia kaiken lääketieteellisen hoidon ja oli siinä perhekin tukena. Silloin ei kukaan tiennyt, että ongelma oli henkinen. Niin fyysisiä oireeni olivat. Kun sitten sisätautilääkäri kaikkien mahdollisten testien ja tutkimusten jälkeen kysyi minulta Onko sinulla nyt varmasti kaikki muu elämässä kohdallaan? kun mitään fyysistä vikaa ei ollut - oli aika uskoa. Ja niin käynnistyi avun hakeminen henkiselle puolelle.
Nyt - vuotta myöhemmin - olen diagnosoitu ahdistuneisuushäiriöinen, kelan psykoterapiatuen saaja, 3kk psykoterapiassa istunut (2krt/vko), opnahjoon palannut (opintopisteet vielä uupuvat) ja kaikin puolin noin ulkoisesti takaisin elämäni syrjästä kiinni saanut nuori nainen.
Mutta tiepä onkin vasta alussa. Enää en pelkää, ainakaan useimmiten. EI pahoja pelkotiloja, ei enää usein ahdistuskohtauksia, joissa pelkäisi järjen lähtevän, ei paniikkikohtauksia päivittäin. Olen tavallaan jo sinut itseni ja ongelmani kanssa. Haluan hoitaa itseäni, haluan auttaa pientä Kakku-poloa sisälläni, jolla on terapeuttini mukaan ollut jo hyvin kauan hyvin paha olla.
Itsehän kuvittelin, että vastaus olisi yksinkertaisempi. Olin ikäiseksi todella pitkässä parisuhteessa, jota elin hyvin kestämättömästi. Omat tunteeni sivuun laittaen. Mitään pahaa ei tapahtunut, ei. Niinkun joku voisi luulla. Että olen ihmisraunio, joka on saanut kokea pahaa. Sehän tässä kaiketi se pelottavin osuus onkin. Ei tapahtunut mitään pahaa. Ainoa pahantekijä olin minä. Itselleni.
Mutta eivätpä asiat näin yksinkertaisia koskaan ole. Se, mitä terapiassa olen nyt vihsoin uskonut on se, että nämä ongelmani ja kieroutuneet käyttäytymismallini tulevat jostakin paljon kauempaa. En minä ole ollut tällainen, koska haluan olla. Olen sellainen, koska sellaiset käyttäytymismallit olen elämässäni oppinut. Vaikka toki tiedostaen seitsemän vuoden ajan tunteeni hautasin. Mutta ei minulla ollut pienintäkään ymmärrystä siitä, ettei niin saisi tehdä. Että se kaikki purkautuisi minusta vielä ulos verenpaineena, oksennuksena, ripulina, kuumeena, vatsakipuna, kylminä väristyksinä, kuumina aaltoina, pelkotiloina - ah, niin pelottavina pelkotilina - puutumisena, huluksi tulemisen pelkona, itkuna, pelkona, pelkona, pelkona, paniikkina, paniikkina, ahdistuksena, joka lopulta sai päähäni ajatuksen, että haluaisin jäädä rekan alle. Vain se voisi helpottaa oloani.
Ehei, päivittäinen sosiaalipornotarpeenne ei täyttynyt, en yrittänyt - enkä edes harkinnut itsemurhaa! Enhän ollut edes masentunut. Vain epätoivoinen ja masentunut. Se, mitä siis tapahtui, oli että ymmärsin vihdoin, miksi ihmiset tappavat itsensä. Ei, en tosiaan halunnut sitä, enkä olisi koskaan tehnyt sitä. Mutta ymmärsin, mitä ihminen kokee, kun olo on niin paha, että ainoa helpottava tunne on yliajava rekka.
Nolointahan tässä kaikessa on minulle se, että en koe minulla olleen oikeutta saurastua. Minua ei ole pahoinpidelty, ei raiskattu, minulla ei ole ollut hulluja vanhempia, ei traumoja jättänyttä koulukiusatun taustaa. Ei mitään. Ja silti minun on hyväksyttävä tilanteeni, ymmärrettävä itseäni ja hoitaa sisäistä lastani. Koen, että ainoa pahantekijä olen ollut minä itse. Minulle itselleni. Miten sellainen ihminen saisi muilta sympatiaa? (Huomioikaa, minun on saatava sympatiaa elääkseni, huomiota, ymmärystä ja sympatiaa.)
Ja niin minusta kehittyi painetynnyri. Pidin kaiken sisälläni. Ja eräänä kauniina päivänä se kaikki räjähti. Ennalta varoittamatta, yllättäen. En kai olisi näin tehnyt jos olisin tiennyt, mihin se johtaa. Vaan enpä tiennyt. Nyt koitan korjata jälkiäni kiitollisena siitä, että elimistöni ilmoitti sen, mihin pääni ei pystynyt. Niinpä yritän nyt ystävystyä ahdistukseni kanssa. Tutustua siihen ja antaa sille tilaa. Sen verran pitkällä jo olen, etten pelkää sitä enää. Tiedän, että siitä on turha yrittää päästä eroon kepulikonstein piilottamalla. Se pitäisi avata.
Avaamiseen liittyy kuitenkin uusia pelkoja. Psykoterapeutit, niin kuin tiedätte, rakastaa lapsuuden avaamista. Tiedänhän minä omat lapsyyteni möröt. Ja onpa minun myös osoitettu rakentaneen ihanan kulissilapsuuden onnellisesta avioerolapsesta joka olikin vain yksi valhe itsessäni muiden joukossa. Sillä erotuksella, että minähän uskoin ne itsekin. Uuden löytäminen ja avaaminen pelottaa. Lapsuudesta on alkanut jo tulla muistoja - ei kylläkään mitään pelottavaa vielä. Mutta sekopäisyyteni huomioiden olen alkanut pelätä, mitähän sieltä voi vielä löytyä. Mielikuvitus laukkaa. Eikä vähiten mielensärkijän (en osaa linkittää vielä.. mur) blogin johdosta. Tunnen suurta myötätuntoa ja sympatiaa hänen kokemuksiaan kohtaan. Mutten halua puhua siitä enempää, koska en koe, että minulla, onnellisella avioerolapsella, olisi siihen MITÄÄN oikeutta.
Palataan asiaan.
Helppoa se ei ole. Alkutilanne rauhoitettiin lääkityksen voimin. Minulla oli myös ainutlaatuinen mahdollisuus päästä pois elämästäni moneksi kuukaudeksi, josta onnistuinkin ottamaan kaiken irti ja tavallaan nollaamaan tilanteen. Kyse ei ollut mistään laitoshoista, vaan tuhansien kilometrien välimatkasta kaikkiin tuntemiini ihmisiin ja sen verran korkeasta lääkityksestä, että pystyin jättämään vanhat vastoinkäymiset taakseni.
Mutta mitä tapahtuikaan sen jälkeen. Vaikka olin sairastuessani oppinut jo ottamaan itseni huomioon (enkä edessurkutellut kokemaani - niin paljon se oli minulle opettanut), palatessani olin valmis lopettamaan lääkityksen ja uskoin, että tämä kuukausien "nollaaminen" oli minut parantanut. Vaan eipä se ollutkaan. Mikä pettymys se olikaan. Kaikki ne fyysiset oireet ja henkinen tuska tulivat takaisin vain muutamassa viikossa ja kaikki minua korjanneet kokemukset välissä muuttuivat tyhjiksi. Todellisuudessa, tilanne ei ollut missään nimessä tällä kertaa enää niin "vakava", mutta pettymys oli suuri. Suurin kaikista.
Ja niin minun oli myönnettävä itselleni, että elämän prioriteettien oli nyt muututtava. Tästä lähtien miun hyvinvointini olisi tärkein. Minun onnellisuuteni. EI enää muiden miellyttäminen, ristiriitojen välttäminen, suositusten, CV-merkitöjen ja opintopisteiden kerääminen. Elämä ei voisi olla enää pelkkää suorittamista. Vai mitä olette mieltä ihmisestä, joka ei tee mitään siksi että haluaa. Vaan siksi että haluaa saavuttaa jotain. Jotain, joka ei kuitenkaan tyydytä muuna kuin saavutuksena, jolla voi sitten hakea hyväksyntää ja kunnioitusta muilta. Joka ehkä pitää sitten itseä pinnan päällä.
No. Olenhan minä aina osannut hoitaa asioita. Niin tein nytkin. Sairastuttuani osasin vaatia kaiken lääketieteellisen hoidon ja oli siinä perhekin tukena. Silloin ei kukaan tiennyt, että ongelma oli henkinen. Niin fyysisiä oireeni olivat. Kun sitten sisätautilääkäri kaikkien mahdollisten testien ja tutkimusten jälkeen kysyi minulta Onko sinulla nyt varmasti kaikki muu elämässä kohdallaan? kun mitään fyysistä vikaa ei ollut - oli aika uskoa. Ja niin käynnistyi avun hakeminen henkiselle puolelle.
Nyt - vuotta myöhemmin - olen diagnosoitu ahdistuneisuushäiriöinen, kelan psykoterapiatuen saaja, 3kk psykoterapiassa istunut (2krt/vko), opnahjoon palannut (opintopisteet vielä uupuvat) ja kaikin puolin noin ulkoisesti takaisin elämäni syrjästä kiinni saanut nuori nainen.
Mutta tiepä onkin vasta alussa. Enää en pelkää, ainakaan useimmiten. EI pahoja pelkotiloja, ei enää usein ahdistuskohtauksia, joissa pelkäisi järjen lähtevän, ei paniikkikohtauksia päivittäin. Olen tavallaan jo sinut itseni ja ongelmani kanssa. Haluan hoitaa itseäni, haluan auttaa pientä Kakku-poloa sisälläni, jolla on terapeuttini mukaan ollut jo hyvin kauan hyvin paha olla.
Itsehän kuvittelin, että vastaus olisi yksinkertaisempi. Olin ikäiseksi todella pitkässä parisuhteessa, jota elin hyvin kestämättömästi. Omat tunteeni sivuun laittaen. Mitään pahaa ei tapahtunut, ei. Niinkun joku voisi luulla. Että olen ihmisraunio, joka on saanut kokea pahaa. Sehän tässä kaiketi se pelottavin osuus onkin. Ei tapahtunut mitään pahaa. Ainoa pahantekijä olin minä. Itselleni.
Mutta eivätpä asiat näin yksinkertaisia koskaan ole. Se, mitä terapiassa olen nyt vihsoin uskonut on se, että nämä ongelmani ja kieroutuneet käyttäytymismallini tulevat jostakin paljon kauempaa. En minä ole ollut tällainen, koska haluan olla. Olen sellainen, koska sellaiset käyttäytymismallit olen elämässäni oppinut. Vaikka toki tiedostaen seitsemän vuoden ajan tunteeni hautasin. Mutta ei minulla ollut pienintäkään ymmärrystä siitä, ettei niin saisi tehdä. Että se kaikki purkautuisi minusta vielä ulos verenpaineena, oksennuksena, ripulina, kuumeena, vatsakipuna, kylminä väristyksinä, kuumina aaltoina, pelkotiloina - ah, niin pelottavina pelkotilina - puutumisena, huluksi tulemisen pelkona, itkuna, pelkona, pelkona, pelkona, paniikkina, paniikkina, ahdistuksena, joka lopulta sai päähäni ajatuksen, että haluaisin jäädä rekan alle. Vain se voisi helpottaa oloani.
Ehei, päivittäinen sosiaalipornotarpeenne ei täyttynyt, en yrittänyt - enkä edes harkinnut itsemurhaa! Enhän ollut edes masentunut. Vain epätoivoinen ja masentunut. Se, mitä siis tapahtui, oli että ymmärsin vihdoin, miksi ihmiset tappavat itsensä. Ei, en tosiaan halunnut sitä, enkä olisi koskaan tehnyt sitä. Mutta ymmärsin, mitä ihminen kokee, kun olo on niin paha, että ainoa helpottava tunne on yliajava rekka.
Nolointahan tässä kaikessa on minulle se, että en koe minulla olleen oikeutta saurastua. Minua ei ole pahoinpidelty, ei raiskattu, minulla ei ole ollut hulluja vanhempia, ei traumoja jättänyttä koulukiusatun taustaa. Ei mitään. Ja silti minun on hyväksyttävä tilanteeni, ymmärrettävä itseäni ja hoitaa sisäistä lastani. Koen, että ainoa pahantekijä olen ollut minä itse. Minulle itselleni. Miten sellainen ihminen saisi muilta sympatiaa? (Huomioikaa, minun on saatava sympatiaa elääkseni, huomiota, ymmärystä ja sympatiaa.)
Ja niin minusta kehittyi painetynnyri. Pidin kaiken sisälläni. Ja eräänä kauniina päivänä se kaikki räjähti. Ennalta varoittamatta, yllättäen. En kai olisi näin tehnyt jos olisin tiennyt, mihin se johtaa. Vaan enpä tiennyt. Nyt koitan korjata jälkiäni kiitollisena siitä, että elimistöni ilmoitti sen, mihin pääni ei pystynyt. Niinpä yritän nyt ystävystyä ahdistukseni kanssa. Tutustua siihen ja antaa sille tilaa. Sen verran pitkällä jo olen, etten pelkää sitä enää. Tiedän, että siitä on turha yrittää päästä eroon kepulikonstein piilottamalla. Se pitäisi avata.
Avaamiseen liittyy kuitenkin uusia pelkoja. Psykoterapeutit, niin kuin tiedätte, rakastaa lapsuuden avaamista. Tiedänhän minä omat lapsyyteni möröt. Ja onpa minun myös osoitettu rakentaneen ihanan kulissilapsuuden onnellisesta avioerolapsesta joka olikin vain yksi valhe itsessäni muiden joukossa. Sillä erotuksella, että minähän uskoin ne itsekin. Uuden löytäminen ja avaaminen pelottaa. Lapsuudesta on alkanut jo tulla muistoja - ei kylläkään mitään pelottavaa vielä. Mutta sekopäisyyteni huomioiden olen alkanut pelätä, mitähän sieltä voi vielä löytyä. Mielikuvitus laukkaa. Eikä vähiten mielensärkijän (en osaa linkittää vielä.. mur) blogin johdosta. Tunnen suurta myötätuntoa ja sympatiaa hänen kokemuksiaan kohtaan. Mutten halua puhua siitä enempää, koska en koe, että minulla, onnellisella avioerolapsella, olisi siihen MITÄÄN oikeutta.
Palataan asiaan.
Kommentit